Tämän vuoden aikana olen lukenut W.G. Sebaldilta sekä Austerlitzin että Saturnuksen renkaat. Austerlitzia aloittaessani en vielä tiennyt, mitä tulisi vastaan. Aika pian huomasin, että kerronta on aika paljon erilaista kuin missään aiemmassa lukemassani kirjassa ja teoksia on vaikea luokitella mihinkään lajityyppiin.
Kerronta on monipolvista ja kiemuraista, lauseet ovat pitkiä, mutta silti lukijan - ainakin minun - on vaikea laskea kirjaa käsistään ennen kun se on luettu loppuun. Seboldin tarinoinnissa kiehtoo oman hypnoottisen tyylinsä lisäksi valtavan laaja detaljeihin saakka ulottuva tietämys mitä erilaisimmista asioista välillä säestettynä omalaatuisella mustalla huumorilla. Seuraava katkelma Austerlitzistä on aika pitkä ja antaa koko kirjasta ehkä vähän väärän kuvan - sisältäen hieman jopa fingerporilaisia aineksia- mutta en malta olla laittamatta sitä tähän.
Austerlitz s. 114-115 "Seuraavana aamuna heräsin myöhään ja luin aamiaisen jälkeen kauan sanomalehtiä, joista tavanomaisten päivän- ja maailmantapahtumien ohella satuin lukemaan pikku-uutisen tavallisesta miehestä, joka oli hoitanut vaimoaan antaumuksellisesti tämän pitkä ja vaikean sairauden aikanaja oli sitten vaimon kuoltua joutunut niin syvän surun valtaan, että oli päättänyt riistää hengen itseltään halifaxilaistalonsa ulkopuolisten kellarinportaiden betonilaatalle omin käsin rakentamaansa giljotiinia, jonka hän muita mahdollisuuksia pohdittuaan arveli käsityöläisjärjellään luotettavimmaksi välineeksi aikomuksensa toteuttamiseen, ja tosiaankin hänet oli sitten, jäykistyneessä kädessään yhä pihdit joilla hän oli katkaissut terää pitelevän rautalangan, löydetty makaamasta päätä vailla tuossa, kuten pikku-uutisessa mainittiin, hyvin lujatekoisessa ja yksityiskohtia myöten hienosti työstetyssä kaulankatkaisulaitteessa, jonka vinoa terää samaisen uutisen mukaan pystyi kaksi voimakasta miestä vain vaivoin liikuttelemaan. Kerroin tämän tarinan Austerlitzille, kun hän oli hakenut minut hotellista
yhdentoista maissa ja me kävelimme Whitechapelin ja Shoreditchin halki joen rantaan, ja hän oli ensin pitkään vaiti, ehkä siksi, kuten jälkeenpäin moitin itseäni, että hän piti mauttomana minun tapaani korostaa tapauksen absurdeja puolia. Vasta joen rannalla, mihin seisahduimme hetkeksi katselemaan sisämaahan päin työntyvää harmaanruskeaa vettä, hän sanoi katsoen tapansa mukaan suoraan minuun apposen avoimin, pelokkain silmin, että hän kyllä ymmärsi Halifaxin puuseppää oikein hyvin, sillä mikä olisikaan pahempaa kuin pilata hutiloimalla vielä epäonnistuneen elämänsä loppukin."
Saturnuksen renkaat on kiehtova kertomus patikkaretkestä Englannissa ja vähän kaikesta muustakin, mm. Kiinan keisariperheesttä ja Englannin puuston kehitykseen vaikuttaneista tekijöistä. Kirjassa on myös Sebaldin itsensä ottamia mustavalkoisia valokuvia retken eri vaiheilta tai pikemminkin tarinan eri vaiheilta.
Jos jotenkin yrittäisin kiteyttää - melkein tietäen, että se on kuitenkin mahdotonta - niin Sebald yrittää kuvata tai pikemminkin maalailla kirjaimilla, miten maailma ja ihmiset toimivat.
Saturnuksen renkaat s.108 "Kun tarkastelemme itseämme yläilmoista, on kauhea huomata, miten vähän tiedämme itsestämme,elämämme tarkoituksesta ja omasta lopustamme, niin minä ajattelin, kun rannikko jäi taakse ja kone lensi yli levänvihreän meren."
Jos joku kertoisi minulle tästä kirjasta pintapuolisesti sen juonesta ja tapahtumista, harkitsisin vakavasti, ryhtyisinkö edes lukemaan sitä. Kukaan ei kuitenkaan kertonut, joten aloitin lukemisen tyhjältä pöydältä, vailla ennakko-odotuksia. En ollut aiemmin perehtynyt japanilaisiin kirjailijoihin, oikeastaan mieleen tulee Junichiro Tanizakin Unien silta, jonka senkin luin jo vuosia sitten.
