Orhan Pamuk - Istanbul

Orhan Pamukin elämänkerrallinen kertomus Istanbulista. Teos kertoo Pamukin nuoruudesta yliopisto-opintoihin saakka ja luo taustaa kirjailijan urapäätökselle.

Varsinaisessä pääosassa on kuitenkin Istanbul itse. Pamuk kertoo laveasti länsimaisten ja turkkilaisten kirjailijoiden ja taiteilijoiden Istanbul-kuvauksista 1800-luvun lopulta aina 1970-luvun puolelle.
Lisäksi hän kertoo omista retkistään Istanbulin eri puolilla aivan lapsesta aikuisuuden kynnykselle; eri kaupunginosien erityispiirteet ja laitakaupungin köyhälistökorttelit tulevat lukijalle tutuksi.

Pääteemana on Istanbulin surumielisyys- menneen osmaniajan ajan loisto ja erikoisuudet kohtaavat uuden ajan eristäytyneisyyden ja harmauden. Pamukin mielestä kaupungissa on jonkinlaista toivottomuuden tuntua jopa siinä määrin, että se kuulostaa näin suomalaisesta oudon tutulta.

Olen itse viettänyt viikon Istanbulissa, joten kirjan kaupunkikuvauksiin tuli sitä kautta lisää mielenkiintoa. Kaiken kaikkiaan täytyy kuitenkin myöntää, että paikka paikoin kirjaan oli vaikea keskittyä, etenkin alkuvaiheessa: 150 sivun jälkeen Orhan pääsi vasta alakouluun. Itselläni tuon aikakauden muistettavat tapahtumat mahtuisivat luultavasti yhdelle A-neloselle - no, minä en olekaan kirjailija. Loppua kohti mielestäni kirjaan tuli kuitenkin lisää kiinnostavuutta, kun alun luentomainen ote vaihtui enemmän kirjailijan omiin tuntemuksiin ja elämänkuvaukseen.

Lumentulosta Istanbulissa s. 63 (hämmästyttävästi aivan sama ilmiö kuin Suomessa):
"Vaikka lunta satoi joka talvi ainakin muutamana päivänä ja kaupunki peittyi viikoksi tai pariksi lumen alle, se yllätti istanbulilaiset aina ikään kuin ensimmäistä kertaa; se tukki tiet, leipomoiden eteen muodostui heti samanlainen jono kuin sodan tai katastrofien aikana, ja mikä tärkeintä, sen synnyttämä yhteishenki kokosi kaupungin kaikki asukkaat saman aiheen eli lumen ympärille."

Istanbulin surusta s.130 - 137 (yksi hieno lause kestää seitsemän sivua, tässä vain alkuosa siitä ja pari edeltävää lausetta):
"Mutta minä en pyri kertomaan Istanbulin melankoliasta vaan sitä muistuttavasta surusta, tunteesta jonka kaupunki on ylpeänä sisäistänyt ja joka yhdistää sen kaikkia asukkaita. Silloin on osattava nähdä paikat ja hetket, joissa suru ja sitä henkivät kolkat yhdistyvät. Minä puhun varhain pimenevistä illoista ja isistä, jotka palaavat laitakorttelien katulamppujen alla kassi kädessään kotiin. Puhun värjöttelevistä katukauppiaista, jotka tuon tuosta iskevän talouskriisin jälkeen odottavat aamusta iltaan asiakkaita liikkeessään, partureista, jotka valittavat kansan käyvän kriisin jälkeen entistä harvemmin siistimäsäs partansa, merimiehistä, jotka laituriin sidottuja vanhoja Bosborin laivoja pestessään vilkuilevat ämpäri kädessä syrjäsilmin kaukana häämöttävää mustavalkoista televisiota ja nukahtavat pian laivaan,..."

Koulunkäynnin ilot ja surut s.165:
"Ensimmäinen asia minkä koulussa opin oli, että jotkut ovat tyhmiä, toinen taas, että jotkut ovat vieläkin tyhmempiä."

Lännen katseen alla, s. 321:
"Me kaikki kannamme sekä yksilöinä että yhteisönä ainakin jossain määrin huolta siitä, mitä vieraat ja muukalaiset meistä ajattelevat. Jos tämä huoli tuottaa tuskaa, hämärtää suhteemme todellisuuteen tai nousee todellisuuttakin tärkeämmäksi, siitä tulee meille ongelma."

Tulevaisuutta miettien, s. 462-463:
"Nämä korttelit, joissa kävin ensi kertaa vain päästäkseni pakoon kouluja ja luentoja, ja kuten vähitellen tajusin, välttääkseni kaikkien muiden havitteleman toimistotyön pöydän ääressä, piirtyivät lähtemättömästi mieleeni pahuuden, vihan ja surun värisävyin."

Kirjan viimeinen lause, s. 493:"'Ei minusta taiteilijaa tule', minä sanoin, 'minusta tulee kirjailija.'"