Ensimmäinen lukemani Kyrön teos. Kyrö kirjoittaa urheilusta syvällisesti, ajatuksella. Miksi ihminen kilpailee urheilee, mikä voima ajaa urheilijoita suurempiin saavutuksiin, iästä ja tasosta riippumatta? Näkökulma on urheilun sisällä, urheilijoissa, ei katsojissa.Pidin kirjasta ja sen pohtivuudesta ja sanomasta, miten yhteiskunnan muutos on vaikuttanut suhtautumiseen eri urheilulajeihin ja niiden arvostukseen: kestävyysjuoksusta vapaa-otteluun. Kyrö pohtii aika monia lajeja ja urheilijoita, joten tätä voi lukea vähän tietokirjanakin.
Katselin tv:stä juuri kirjan luettuani entisen NBA-koriksen huipputähden Isiah Thomaksen tarinaa siitä mitä pukukoppi merkitsee urheiljalle ja tuosta välittyi aivan sama pointti, mistä Kyrökin kirjoittaa: pukukoppi on paikka,missä urheilija olla avoimempi
ja rehellisempi kuin missään muualla, etenkin jos pelaajat ovat jo pitkään tunteneet toisensa.
Pari sitaattia vielä teoksesta:
Olympiastadionin uudistuksesta s.74:
"Silti Olympiastadionin aika on ohi. Se on oikea stadion väärässä ajassa."....
"Satojen miljoonien remontti olisi ainoastaan pyhätön häpäisemistä ja huonoa bisnestä."...
"Ei ole kyse siitä, että Ladasta koetettaisiin tehdä Mersua vaan siitä kannattaako 1950-luvun hienointa, aikansa moderneinta ja tyylikkäintä Rolls-Roycea koettaa muuttaa väkisin yleiskäytännölliseksi Toyota Avensikseksi."
Mäkihyppääjistä kirjan lopussa hyvä oivallus s.280:
"Ovatko nuo linnunluiset, kotoaan eksyneet androgyynit pikkupojat sankareita? Katsokaa Harri Ollia ja katsokaa sen jälkeen Pentti Saarikosken nuoruudenkuvia, katsokaa Ramonesin Joey Ramonea ja katsokaa Ziggy Stardustin aikaista David Bowieta. Selviä mäkihyppääjiä ja mäkihyppääjät selviä runoilijoita. Ujoja, elämästä vieraantuneita jannuja, jotka haluavat hypyn vapauden, eivät arkielämän velvollisuuksia ja vaatimuksia."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti